Jontun tarina

Kun olin pieni ekaluokkalainen, lääkärien osaaminen pelasti henkeni. Enpä silloin onneksi tiennyt, että runsaat parikymmentä vuotta myöhemmin terveyteni tuhoutuisi lääketieteen ansiosta.

Minä suhteellisen nuori mies istun tänä päivänä pyörätuolissa vain siksi, että luotin sinisilmäisesti yleisesti määrättyjen lääkkeiden turvallisuuteen. Yksi lyhyt ja vieläpä tarpeeton antibioottikuuri mitättömään infektioon merkitsi kohdallani elämän täydellistä romuttumista, eikä kukaan joudu asiasta edes vastuuseen. Kaltaisiani tapauksia on paljon muitakin mutta juuri ketään ei tunnu asia kiinnostavan.

Useimmat ihmiset eivät liene koskaan kuulleetkaan, että jokin antibiootti voisi viedä jalat alta. Fluorokinoloni-ryhmän antibiootit voivat sen kuitenkin todella tehdä. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että kinolonit saattavat aiheuttaa vakavia jännevaurioita, mm. akillesjänteen repeämiä. Vähemmän tunnettua on, että haittoina voi esiintyä myös mm. sensorista ja motorista neuropatiaa sekä vaikeita keskushermosto-oireita. Mikä karmeinta, em. haitat voivat jäädä pysyviksi, vaikka lääkkeen käytön lopettaisi heti oireiden alettua.

Itse olin niin huono-onninen, että satuin saamaan kaikki nämä oireet; jotkut tulivat heti kuurin alettua, toiset viiveellä. Tuloksena lääkereaktiosta oli siis työkyvyn menetys ja invaliditeetti sekä jatkuva kipu ja kärsimys, jotka ovat nyt jatkuneet monia vuosia.

Suomessa lääkevahingoissa voi hakea korvausta Lääkevahinkovakuutuspoolilta (nykyään Suomen Keskinäinen Lääkevahinkovakuutusyhtiö) ja näin myös itse heti alussa tein. Poolin päätös oli myönteinen: ”lievä ja tilapäinen”, lihas- ja jännekipuja sekä keskushermosto-oireita aiheuttanut lääkevahinko oli tapahtunut aiheuttaen yhden kuukauden työkyvyttömyyden. Tästä maksettiin pieni korvaus.

Mutta kas kummaa, kuukaudet kuluivat ja oireet ja siten myös työkyvyttömyys jatkuivat edelleen. Tein poolille päätöksestä oikaisupyynnön mutta nyt olikin ääni kellossa muuttunut: oireeni eivät enää kuulemma johtuneetkaan lääkkeestä eikä siten lisäkorvauksia herunut.

Turhauttava lääkärirumba jatkui erikoislääkäriltä toiselle. Tehtiin poikkeavia löydöksiä mutta diagnoosia ei osattu antaa. Toistin lääkäreille usein: ”kaikki alkoi antibiootista, tutkikaa aineistoa haitoista” – mutta eipä minua juuri kuunneltu. Lääkeasia tuntui olevan lähes tabu, tuntui että lääkärit eivät halunneet millään myöntää lääkkeen olevan syypää. Ehkä se oli liian kauhistuttava ajatus heillekin? Minulle se ei ollut vain kauhistuttava ajatus vaan armotonta ja karua todellisuutta, jonka kanssa jouduin nyt elämään päivästä toiseen tietämättä mitä olisi vielä tulossa.

Kului pari vuotta enkä toipunut. Valitin jälleen poolin päätöksestä nyt lakimiestä apuna käyttäen. Uuden hylkäyspäätöksen jälkeen asia meni vielä lääkevahinkolautakunnalle, jonka mielestä oli ”erittäin epätodennäköistä”, että lääke olisi aiheuttanut pysyviä oireita.

Sitten kamelin selkä lopulta katkesi: jänteet kipeytyivät ja jäykistyivät niin ankarasti, että kävelykyky meni muutamassa viikossa. Tiesin mikä oli vialla kuten olin tiennyt koko ajan alusta alkaen, joten lääkärille sanoin oikopäätä, että syy on edelleen kinoloni, mikäpä muukaan. Siihen lääkäri vain vältellen totesi, etten saisi koskaan ottaa niitä. Hyvä neuvo, mutta tuli vain pahasti myöhässä. Taas tutkittiin ja haettiin reumaa ja muita sairauksia, tuloksetta. Olin vasta päälle kolmekymppinen ja kävelyni kävellyt, kukaan ei osannut auttaa.

Kysymyksiä riittää: Miten tällaista voi tapahtua? Miten lääkeaine voi pahoinpidellä ihmisen työkyvyttömäksi invalidiksi? Miten pahoinpitelijä (lääkefirma) voi selvitä asiasta seurauksitta? Miten järjestelmä, jonka perimmäinen tarkoitus on tehdä sairaasta terve, voi tehdä terveestä sairaan? Kumman puolella lääkärikunta on, potilaan vai lääketeollisuuden? Miksi nuiva ja nihkeä suhtautuminen lääkkeestä sairastuneeseen? Miksei voida rehdisti myöntää että lääke aiheutti sairauden ja sitten parhain asiantuntijavoimin kääntää joka ikinen mahdollinen kivi jos vaikka apua kuitenkin jostain löytyisi? Miksi näin voimakasta antibioottia (joka kellistää tarvittaessa pernarutonkin) käytetään pikkuinfektioissa?

Vahinkotapausten harvinaisuuteen on mautonta vedota, yksikin tapaus on liikaa. Tämän voi jokainen todeta lukemalla vaikka Facebookin tukiryhmien sivuilta sydäntä särkevistä tapauksista, joissa ihmisten ainutkertainen terveys ja samalla elämä on tuhottu yhdellä kinolonikuurilla. Heitä ei tapausten suhteellinen harvinaisuus lohduta. Monet heistä olivat nuoria ja/tai terveitä ennen kuuria kuten olin itsekin.

On mahdotonta sanoin kuvata sen kärsimyksen ja surun määrää, jonka tämä lääkekatastrofi on itselleni aiheuttanut. Toivon, että tämän kirjoituksen ansioista joku välttyy vastaavalta tragedialta harkitsemalla tarkkaan, mitä lääkkeitä  suuhunsa laittaa.

Jonttu